Kauhuelokuvan veroinen tulevaisuudenkuva

”– Jos tämä kehitys jatkuu, niin kun nyt näyttää, että aina kaikesta vaan tingitään ja tingitään, niin kyllä meidätkin myyään liimatehtaaseen. – Mikä liimatehas toimii halavimmalla. Niin kun huutolaiset aikanaan.”

Kävimme Pohjanmaan Järviseudulla tutkimassa maaseudun asumiskokemuksia. Järjestimme sarjan asumiskeskusteluja varhaista vanhuuttaan eläville maaseudun asukkaille. Asuminen maaseudulla on mukavaa, kotoisaa ja ihanaa, mutta vanhenevan maalaisen tulevaisuus ei hyvältä näytä.

Aamukahvi Muumi-mukista - vieraille katetaan Myrnat

Maalainen puhuu asumisesta lähinnä neljässä asiayhteydessä: asunto maaseudulla on perintöä ja kiintymyksen kohde. Se on myös maalaisen muista erottava tekijä, joka muodostaa olennaisen osan maalaisen minäkuvasta. Yleisesti puhuntoja leimaa myönteinen sävy. Itsenäisen asumisen ihanteet, omakotitalo ja loma-asumisen perinteet ovat iloisia asioita. Talo irtaimistoineen on usein kirjaimellisesti omilta vanhemmilta peritty, mutta perintöä on myös asumisen rutiineissa: siinä miten kotia eletään.

Asunnon eläminen kodiksi voi tarkoittaa, että aamukahvi juodaan Muumi-mukista, mutta arvovieraille katetaan Myrna-kupit. Lauantaina käydään saunassa, ja tavaroilla on omat paikkansa. Vajassa uutta työkalua varten lyödään naula seinään, sillä niin oli tapa jo isovanhempien aikana. Tiiviit siteet kiinnittävät maalaisen kotinsa muistoihin ja maisemiin.

Maaseutu vapauden alueena

Maaseutuasuminen on jotain erityistä. Se erottaa maalaisen kaupunkilaisesta. Maalla luonto on lähellä, naapurit tuttuja ja sukulaisiin pidetään yhteyttä. Maaseudun tiivis yhteisöllisyys eroaa kaupungin kohteliaasta nimettömyydestä. Ikääntyvä maalainen puhuu maaseudusta vapauden alueena. Siellä ei tarvitse murehtia pukukoodia postilaatikolle kömpiessään.

Puheiden sävy tummuu, kun katse käännetään tulevaisuuteen. Ikääntyminen herättää maalaisessa paljon huolta, epäilyjä ja suoranaisia pelkoja. Vanhenevalle väestölle kodin muutokset merkitsevät yhä useammin luopumista. Lapset lentävät pesästä, tulee aika hyvästellä omat vanhemmat ja puoliso. Luopumista on myös varautuminen siihen, että lapsuudenkoti tai mökki joudutaan myymään. Tavaroistakin luopuminen voi olla tuskallista, sillä ne kantavat muistoja ihmisistä, tapahtumista ja kokonaisista ajanjaksoista. Ne auttavat myös elämänhallinnassa: muistisairaalle tavaroiden uusi järjestys voi olla mahdoton rasti. Poisluovutetut esineet liittyvät myös lapsiin ja heidän muistoihinsa. Luopumisen prosessilla on aina yksilöä laajempi vaikutus.

Vanhuus luo reunaehtoja

Vanhuus ei tule yksin. Jotkut ikääntymisen reunaehdot on hyväksyttävä. Ikääntyessä asumisen ja kodin käytännöllisyys korostuu ja avun tarve kasvaa. Maaseudulla siivous, ikkunoiden pesu ja lumityöt hoidetaan itse mahdollisimman pitkään. Suurten ikäluokkien ihanteita hallitsee vahva omatoimisuuden perinne, mutta ostopalveluiden käyttö ei näytä enää olevan maaseudun vanhuksille vaikea ajatus. Juuri työelämästä vapauduttuaan ani harva suunnittelee hankkivansa ostopalveluja kotiin, sen sijaan niitä pidetään asumisen luontevana osana varsinaisessa vanhuudessa eli neljännessä iässä. Silloin ostopalveluille oltaisiin valmiita antamaan jopa hallitseva osa. Vain hinta epäilyttää. Omistusasumisen kustannukset eivät näytä olevan vanhuksille minkäänlainen ongelma, mutta ostopalveluja he pitävät kohtuuttoman kalliina.

Ikääntymispuhetta leimaa monenlainen huoli. Vanhuudesta rakennetaan kuvaa rahan kautta: ikääntyminen tulee kalliiksi itselle ja muille. Neljännessä iässä ihminen on epätoivottu taakka, rasite itselle ja kansantaloudelle. Päätös omasta asumisesta pitäisi tehdä ajoissa, kun siihen vielä voi vaikuttaa, kun vielä jaksaa muuttaa, asettua uuteen paikkaan ja tottua uusiin asumiskäytäntöihin. Mutta miksi pitäisi kiirehtiä tuntemattomaan, kun asiat vielä sujuvat hyvin?

Laitokseen ei päästä vaan joudutaan

Huoli näkyy yksinjäämisen pelkona. Maaseudun asukkaat epäilevät kaupunkiasumista yksinäiseksi. Elämä maaseudulla on parempaa: ”Eipä siellä [kaupungissa] paljon naapureita katella, kyllä ne voi olla kuolleena siellä viikkokausia ja vuosiakin. Juuri saatiin kuulla, että meidän entinen naapuri oli ollut viikon siellä ennen kuin alettiin soittelemaan.”

Maalaisen mielestä pahin vanhuuden asumisvaihtoehto on hoitolaitos. Se on kauhuelokuvan veroinen tulevaisuudenkuva. Laitokseen ei päästä vaan joudutaan. Ajatus esitettiin painokkaasti jokaisessa keskustelutilaisuudessa. Laitoksessa on ahdasta ja epämukavaa, mutta se on väistämättä ennemmin tai myöhemmin edessä, ja siellä ollaan ”vähän niin kuin lehmät pilttuussa”. Kyse on mielikuvista: hoitolaitoksen todellinen arki vastaa tuskin puhuntaa. Pahin pelko kohdistuu itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden menettämiseen. Keskusteluista päätellen neljännen iän asumisratkaisujen imagojen kehittämisessä on huomattavasti parantamisen varaa.

Juuret kotiseutuun säilytettävä

Ihannetilanteessa vanhus saisi ikääntyä kodiksi kokemassaan ympäristössä, tuttujen ihmisten keskellä ja muistoilla kyllästettyjen asioiden ympäröimänä. Juuret kotiseutuun on säilytettävä, vaikka siirryttäisiin lähemmäs hoitoyksiköitä. Ikääntyvien hyvinvoinnille on tärkeää nähdä itselle merkityksellisiä paikkoja, kulkea tuttuja teitä ja tuntea olonsa kotoisaksi.

Kotiseudulla on hyvä ikääntyä: ”mulle itelle on maisema merkinnyt paljon, ja se kotiseutu enemmän ehkä kuin se rakennus ja koti.”

Blogi on osa Maaseutupolitiikan 30. juhlavuoden blogisarjaa. Sarjassa kirjoittajat antavat esimakua Maaseutuja tulevaisuudessa - maaseutupolitiikan 30. -vuotisjuhlakirjan sisällöstä. Juhlakirja julkistetaan 29.11. Lämpimät kiitokset kaikille kirjoittajille.